Sanat ovat valtaa. Harmittomilta vaikuttavat sanat eivät ole koskaan neutraaleja, sillä ne kertovat mielipiteemme ja ohjaavat myös lukijoiden ja kuulijoiden mielikuvia. Sanat ovat valtaa, koska ne rakentavat todellisuuttamme tietynlaiseksi. Näin kirjoittaa YLE:n kielenhuoltaja Riitta Hyvärinen, joka hiljattain kiinnitti huomiota toimittajien valtaan sanankäyttäjinä RARE Median Vieraskynä-tekstissään[i].

Erityisen paljon valtaa on niillä, jotka käyttävät sanoja julkisesti työkseen, kuten juuri toimittajilla. Toimittajien tekemät sanavalinnat rakentavat sitä maailmaa ja yhteiskuntaa, jossa me elämme. Ei siis ihme, että toimittajien auktoriteettiasemaa tiedonvälittäjinä ja luotettavan tiedon määrittäjinä on pyritty heikentämään erityisesti niinä aikoina, jolloin yhteiskunnassa on vallinnut jonkinlainen muutos- tai kriisitila.

Tutkimuksessa on todettu, että ihmisten kehittyneet digitaaliset valmiudet, kuten älypuhelimien tarkat kamerat, nopeat mobiiliyhteydet ja pääsy sisällönjakamiseen soveltuville alustoille, ovat avanneet oven erilaisille julkisille ulostuloille ja identiteettiyhteisöille. Näiden uusien toimijoiden käsitykset tiedosta ja totuudesta poikkeavat totutuista, journalismille ominaisista käsityksistä. Nykyään totuudessa on faktojen sijaan kyse pikemminkin siitä, miten yhteisöt tulkitsevat todellisuutta tietoa hankkiessaan ja ymmärtäessään. Kuten hybridistä mediajärjestelmästä kirjoittanut Andrew Chadwick [ii]on todennut, nykyisessä mediavälitteisessä julkisuudessa journalismin instituutio ei enää hallitse uutisten tuottamista, jakamista ja kuluttamista, vaan valta on niillä, jotka onnistuvat saamaan viestinsä tehokkaimmin perille.

Idea väitöskirjatutkimuksestani syntyi syksyllä 2015, kun palasin äitiyslomalta uutistoimittajan työhöni Turun Sanomiin. Tuolloin kävi nopeasti ilmi, että päivittäisessä toimitusarjessa jokin oli toisin kuin aiemmin. Lukijoiden palautetta tuli enemmän kuin mihin olin tottunut, ja se oli sävyltään kärkevämpää. Ihmiset vaikuttivat olevan hermostuneita ja peloissaan, ja usein palaute, aiheesta riippumatta, kääntyi turvapaikanhakijoihin.

Moni suomalainen muistaa varmasti vielä syksyn 2015 poikkeukselliset tapahtumat. Pitkään jatkuneet levottomuudet Lähi-idässä, eteläisessä Aasiassa ja eri puolilla Afrikkaa pakottivat yli 1,3 miljoona ihmistä lähtemään vaaralliselle matkalle hakeakseen turvapaikkaa Euroopasta. Kansainvaellus näkyi myös Suomessa: vuoden 2015 aikana maahamme saapui yli 32 000 ihmistä toiveenaan saada turvaa, kun aiempina vuosina 2000-luvulla määrä oli vaihdellut 1500:n ja 6000:n välillä. Mediassa ja politiikassa syksyn 2015 tapahtumista puhuttiin Euroopan pakolaiskriisinä, vaikka täsmällisempää olisikin ollut puhua Euroopan solidaarisuuskriisistä tai pakolaisten vastaanottokriisistä.

Samoihin aikoihin verkkoon oli alkanut muodostua muun sisällön ohessa erilaisia sivustoja, blogeja ja foorumeita, joiden ylläpitäjät kokivat, etteivät he saaneet päivälehdissä ääntään kuuluviin, ainakaan sillä tavalla kuin olisivat halunneet. Internetin ja sen tarjoamien mahdollisuuksien vuoksi jokaiselle oli kuitenkin syntynyt mahdollisuus kertoa mielipiteensä lataamalla ajatuksensa verkkoon ja kierrättämällä niitä erilaisilla alustoilla. Erityisesti provokatiiviseen sävyyn esitetyt näkemykset keräsivät huomiota ja herättivät lukijoissa tunteita. Tämäntyyppistä sisältöä oli alettu jakaa herkästi sosiaalisen median kanavilla, joilla ihmiset kierrättivät linkkejä myös sellaisiin verkkojulkaisuihin kuin Verkkomedia.org, Magneettimedia, MV-lehti ja Nykysuomi, muutamia mainitakseni.

Muistan hämmästelleeni toimittajakollegoideni kanssa julkaisujen rasistiseksi kokemaamme tyyliä ja mutkat suoriksi vetäneitä tulkintoja isoista kysymyksistä, kuten sairauksien hoidosta, ravintosuosituksista ja ilmastonmuutoksesta. Meille oli epäselvää, mitä nämä julkaisut olivat, kuka niiden sisällöistä vastasi ja erityisesti, mitkä niiden tarkoitusperät olivat. Viimeistään vuonna 2015 kävi selväksi, että kyseiset verkkojulkaisut ottivat maahanmuuttoon ja pakolaiskysymyksiin hyvin kielteisen kannan. Syyskuussa 2015 valtakunnallisiin otsikoihin nousi Hennalaan perustetun vastaanottokeskuksen porteilla sattunut välikohtaus, kun Ku KluxKlan -asuun pukeutunut nuorukainen oli vastaanottamassa turvapaikanhakijoita keskukseen kuljettanutta bussia.

Suomalainen keskustelukulttuuri oli alkanut polarisoitua, ja pakolaisiin liittyvissä kysymyksissä vastakkaisia mielipiteitä edustivat itseään maahanmuuttokriitikoiksi kutsuneet ja monikulttuurisuuteen suvaitsevaisesti suhtautuneet. Maltillisemman kannanottaneesta enemmistöstä puhuttiin tolkun ihmisinä. Pakolais- ja maahanmuuttokysymys muotoutui vedenjakajaksi kyseisten sivustojen ja journalistisen median välillä. Väitöstutkimuksessani tarkastelemani MV-lehti kertoi päämääräkseen vastata kansalaisten tarpeeseen julkaisemalla maahanmuuttoaiheeseen liittyviä asioita, joista valtavirtamedia eli valtamedia ei sen mukaan uutisoinut joko lainkaan tai teki sen vääristellen ja ainoastaan yksipuolisesta näkökulmasta.

Tutkin väitöskirjassani populistisen vastamedian julkisen puhuttelun tapoja maahanmuutto- ja pakolaiskeskustelussa vuosina 2015–2017. Populistisella vastamedialla tarkoitan sellaisia maahanmuuttoteeman ympärille syntyneitä verkkojulkaisuja, jotka suhtautuvat kriittisesti journalistisen valtavirtamedian rakentamaan kuvaan todellisuudesta. Väitöskirjani tutkimusaineisto koostuu viidestä MV-lehdessä ja yhdestä Breitbart London -sivustolla julkaistusta uutistapauksesta, jotka ovat liitettävissä maahanmuutto- ja pakolaisteemaan ja joiden tekstejä ja kuvia analysoin.

Tämäntyyppisistä julkaisuista on totuttu puhumaan disinformaatiota jakavana valemediana, jonka sisällöt tulisi jättää huomiotta. Mielestäni tällainen lähestymistapa yksinkertaistaa asiaa. Lisäksi MV-lehti ei suosionsa huippuvuosina 2015–2016 julkaissut varsinaisia valeuutisia. Sen jutut perustuivat suurelta osin valtamediassa alun perin julkaistuihin uutisiin, jotka se kehysti uudelleen niin, että juttujen sisältö sopi yksiin sen maahanmuuttovastaisen ideologian kanssa. Tällainen uudelleenkontekstualisoiminen ei muuta alkuperäisiä faktoja valheeksi. MV-lehden pakolais- ja maahanmuuttokeskustelun analyysissa kävi ilmi ennenkaikkea julkaisun reaktiivinen luonne: populistinen vastamedia ei voisi olla olemassa ilman valtamediaa, jota se kritisoi ja haastaa.

Maahanmuuttovastaisia julkaisuja tutkinut ruotsalainen Kristoffer Holt[iii] kollegoineen esittää, että jos vastajulkaisuja tutkitaan vain normatiivisista lähtökohdista, rajoitetaan erilaisia empiirisiä mahdollisuuksia tutkia ilmiötä ja vastamedia on vaarassa jäädä teoreettisen kartoittamisen ulkopuolelle. Jos siis vastamedia kuitataan yksipuolisesti valeuutisia jakavana vihajulkaisuna, sen mahdolliset vaikutukset julkiseen keskusteluun ja laajemmin koko mediavälitteiseen julkisuuteen voivat jäädä huomiotta.

Mitä vaikutuksia tällaisilla marginaalisiksikin arvioiduilla sivustoilla voi olla? Esimerkiksi tutkijat Tuukka Ylä-Anttila, Gwenaëlle Bauvois ja Niko Pyrhönen[iv] havaitsivat, että populistisille vastamedioille tyypillinen rasistinen puhetyyli ja jatkuvaa kriisin kokemusta ylläpitävä kriisipuhe on omaksuttu erityisesti populistipuolueiden eduskuntapuheissa. Sieltä ne voivat siirtyä jokapäiväiseen puhetapaan ja keskustelukulttuuriin, jos tiedotusvälineet lainaavat sellaisenaan poliitikkojen puheita. Nykyisestä keskustelukulttuurista saa käsityksen vierailemalla minkä tahansa verkkosivuston keskustelufoorumilla tai sosiaalisessa mediassa. Omalla nimellä kirjoitettujen kommenttien tyyli on usein sellainen, että kovin moni tuskin kehtaisi lausua niitä kasvotusten keskustelukumppanilleen.

Väitöskirjani vahvistaa aiempia tutkimushavaintoja, joiden mukaan populistinen vastamedia pyrkii heikentämään ihmisten luottamusta journalismiin. Se moittii valtamediaa liberaalien ja vasemmistolaisten näkökulmien suosimisesta, kritiikin puutteesta valtaapitäviä kohtaan sekä ymmärtämättömyydestä tavallisten ihmisten elämästä. Populistinen vastamedia matkii journalistisen uutisen rakennetta ja ulkoasua lisätäkseen viestinsäuskottavuutta. Sen keskeinen viesti on, että valtamedia jollakin tavalla pimittää ja vääristelee tietoa tärkeistä yhteiskunnallisista aiheista. Kyse on siis erilaisista todellisuuskäsityksistä ja totuuskamppailusta. Jos ihmisillä ei ole yhteistä näkemystä siitä, miten tietoa ja faktoja tuotetaan, syntyy keskenään kilpailevia, erilaisille arvoille rakentuvia totuuksia. Näin totuudesta tulee vain yksi mahdollinen mielipide muiden joukossa. Tätä totuuskamppailua populistinen vastamedia hyödyntää journalismia imitoimalla saadakseen viestinsä läpi.

Suomessa luottamus perinteisiin tiedotusvälineisiin on vielä verrattain korkea, mutta mediateollisuuden aseman huononeminen näkyy kuitenkin myös meillä. Vuodesta 2008 alkanut maailmanlaajuinen laskusuhdanne on heikentänyt journalismin asemaa, kun mainostulot ovat pienentyneet, lukijat ovat lopettaneet tilauksiaan ja toimitukset ovat joutuneet vähentämään työntekijöitään. Journalismin on väitetty viihteellistyneen ja turvautuneen klikkiotsikoihin. Erityisesti populistipuolueet ja äärioikeiston liikkeet ovat osoittaneet epäluottamustaan valtamediaa kohtaan, mutta samansuuntainen eetos on nähtävissä aivan tavallisten kansalaisten mielipiteissä.

Tein uutistoimittajan töitä viimeksi keväällä 2022 viimeistellessäni väitöskirjaani. Tuohon ajanjaksoon osui myös sairaanhoitajien lakko. Mediassa hoitajajärjestöjen ja työnantajapuolen työkiistasta kirjoitettiin laajalti, ja toisinaan huomio siirtyi myös sivuraiteille. Merkillepantavaa on, että hoitajaliitot väittivät työnantajan valehtelevan ja median toistavan sokeasti näitä valheita. Esimerkiksi työnantajan suojelutyön riittävyyteen liittyvät väitteet pystyttiin myöhemmin todistamaan paikkaansa pitäviksi, mutta mielikuvat puolueellisesta mediasta, joka kertoo vain valikoivan totuuden, jäivät elämään. Tämä esimerkki osoittaa, että populistiselle tyylille ominainen tapa väittää omaa todellisuuskäsitystään ainoaksi oikeaksi ja kaikkea muuta valheeksi on yleistynyt.

Väitöskirjani valaisee, miten populististen julkaisujen vaihtoehtoinen kertomus rakentuu virallisen tarinan kritiikiksi. Vuosien 2015–2016 pakolaisten tulon jälkeen populistista vastakkainasettelua suomalaisessa julkisessa keskustelussa ovat synnyttäneet koronapandemiaan, Ukrainan sotaan ja Nato-jäsenyyteen liittyvät kysymykset. Näiden uusien kriisien kautta on käynyt ilmi, että populistinen vastamedia toistaa niistä kertoessaan vastaavia julkisen puhuttelun tapoja kuin joita väitöskirjassani avaan. Tällaisen julkisen puhuttelun kriittinen tunnistaminen on tärkeää ennenmuuta siksi, että se juurruttaa polarisoitunutta ajattelutapaa medioituneeseen julkisuuteemme, joka on jo muutenkin monin tavoin pahantahtoisen informaatiovaikuttamisen ja muunlaisen propagandan kohteena.

Väitöskirjani osoittaa, miten populistinen vastamedia ajaa liberaalidemokratian vastaista ajatusmaailmaa, jonka arvot ovat ristiriidassa perustuslaillisen oikeusvaltion ihanteiden ja niihin tukeutuvan journalismin kanssa. Tästä näkökulmasta katsottuna voi ymmärtää, miksi populistisen vastamedian tavoitteissa on heikentää ihmisten luottamusta demokraattiseen yhteiskuntajärjestelmään, jonka olemassaololle tutkittuun tietoon perustuva päätöksenteko ja journalistinen media ovat ensiarvoisen tärkeitä. Ongelmalliseksi MV-lehden ja sen kaltaisten julkaisujen julkisen puhuttelun tekee niiden itsessään syrjivä, polarisoiva ja rasistisuudessaan lainvastainen maailmankuva, joka on ristiriidassa liberaalidemokratian suvaitsevan ja monikulttuurisen arvomaailman kanssa.

Populistinen vastamedia asettuu journalismin vastavoimaksi ja haastaa samalla journalistisen median pohtimaan toimintatapojaan. Julkisen keskustelun polarisoitumisen ehkäisemiseksi myös journalistisella medialla on vastuullinen tehtävä. Keskeistä on pohtia, miten journalistinen valtavirtamedia voisi käsitellä populistisen vastamedian esiin tuomia kysymyksiä siten, että polarisoivat ja kärjistävät julkaisut eivät olisi niille ainut kanava. Journalismin itsereflektoinnin kannalta olisi hyvä pohtia myös sitä, mitä vastamedia journalistisessa mediassa lopulta vastustaa. Vastarinta voi olla sisällöllistä, ideologista, poliittista taiinstitutionaalista.

Voi myös ajatella, että populistisen vastamedian vastarinta kohdistuu yleisemmin koko journalistiseen instituutioon ja demokraattiseen yhteiskuntamalliin, jonka yhtenä peruspilarinavapaa journalismi toimii. Kuten esimerkiksi Juha Herkman[v] on lausunut, ajatus journalistisesta mediasta terveen demokratian edellytyksenä saa vahvistusta, kun ajatellaan totalitaarisen järjestelmän halua rajoittaa sekä ilmaisun vapautta että journalistien toimintaa.

Perimmiltään kysymys on siitä, millaisessa yhteiskunnassahaluamme elää.

‍

Teksti perustuu Salla Tuomolan 10.3.2023 pidetyn väitöstilaisuuden lektioon.

Tuomola, Salla (2023). Hyvä, katala vastajulkisuus. Populistisen vastamedian julkisen puhuttelun tavat maahanmuutto- ja pakolaiskeskustelussa. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto.

Väitöskirja on luettavissa täällä.

‍

[i] https://raremedia.fi/kenentietoo/

[ii] Chadwick, Andrew (2017). The hybrid media system:politics and power. New York: Oxford University Press.

[iii] Holt, Kristoffer, Figenschou, Tine Ustad &Frischlich, Lena (2019). Key dimensions of alternative news media. DigitalJournalism, 7 (7): 860–869.

[iv] Ylä-Anttila, Tuukka, Bauvois, Gwenaëlle &Pyrhönen, Niko (2019). Politicization of migration in the countermedia style:A computational and qualitative analysis of populist discourse. Discourse, Context & Media, 32 (100326): 1–8.

[v] Herkman, Juha (2011). Politiikka ja mediajulkisuus.Tampere: Vastapaino.

‍

‍